Heroes Symphony

Philip Glass: Heroes Symphony

Helsingin kaupunginorkesteri
André de Ridder, kapellimestari

Musiikkitalo, Konserttisali
to 19.8.2021 klo 18.30

Konsertti lähetetään suorana stream-lähetyksenä yhteistyössä Helsingin Sanomien kanssa.

Philip Glass: Sinfonia nro 4 ”Heroes”

Heroes
Abdulmajid
Sense of Doubt
Sons of the Silent Age*
Neuköln
V2 Schneider

Kuva: Steve Pyke

Philip Glassin mittava ja edelleen jatkuva ura käsittää yhteistyöprojekteja lukuisten eri alojen huippunimien kanssa. Listalta löytyy popmaailman kuuluisuuksia, sellaisia kuten Leonard Cohen, David Bowie, Paul Simon ja Linda Ronstadt. Glassin yli 25 oopperaa, huomattavimpana niistä Einstein on the Beach, ovat alati esillä oopperataloissa eri puolilla maailmaa. Hän on säveltänyt musiikkia kokeelliselle teatterille, elokuvaan ja omaa nimeään kantavalle seitsenmiehiselle Philip Glass Ensemblelle. Sinfonioiden lukumäärä on tätä kirjoitettaessa yltänyt kahteentoista. 

Liettuanjuutalaista sukujuurta oleva Glass syntyi Baltimoressa 1937. Koulutuksensa hän hankki Chicagon yliopistosta sekä New Yorkin Juilliard –musiikkikorkeakoulusta ja opiskeli Aspenissa Darius Milhaudin johdolla. Tyytymättömänä aikansa uuden musiikin virtauksiin Glass siirtyi Eurooppaan, jossa täydensi ammattitaitoaan legendaarisen Nadia Boulangerin opissa. New Yorkiin hän palasi 1967 ja ryhtyi kehittelemään kokemuksiensa pohjalta uutta musiikillista konseptia. 

Glassin nuoruus- ja opiskeluvuosien ajankohtaisin musiikillinen tekniikka oli sarjallisuus. Tämä äärimmäinen lähestymistapa kielsi ankarimmillaan kaiken toiston musiikissa; teemojen ja tunnistettavien, uudelleen esiintyvien motiivien käyttö tyrmättiin liiallisena yksinkertaistamisena.  Samalla tehtiin loppu musiikillisesta jatkuvuudesta ja selkeästä sykkeestä. Tonaalisuus ja kolmisointuharmonia olivat itsestään selvä tabu, ne ehdittiin kieltää jo 1900-luvun alun ekspressionistisessa musiikissa. 

Sarjallinen musiikki kehittyi 1960-luvun alusta lähtien moneen eri suuntaan. Yleisenä tendenssinä kuitenkin oli pyrkimys tehdä musiikista esitys- ja notaatioteknisesti yksinkertaisempaa sekä yleisön kannalta helpompaa lähestyä. Aikakauden amerikkalaissäveltäjät kehittivät tyylin, joka vaikuttaa suorastaan serialismin negaatiolta; haluttiin säveltää musiikkia, joka olisi mahdollisimman päinvastaista sarjallisuuteen nähden. Samojen yksinkertaisten musiikillisten elementtien ja aiheiden loputon toisto, tasainen syke ja staattinen dynamiikka koko teoksen tai osan ajan sekä kolmisointupohjainen, jopa vain yhden sävellajin puitteissa liikkuva soinnutus muodostavat täydellisen vastakohdan sarjallisuuden kompleksisuudelle. 

Kuten musiikissa yleisesti, uusi lähestymistapa sai otsikkonsa muiden taiteenlajien rinnakkaisilmiönä. Tyylisuunta nimeltä minimalismi tunnetaan myös kuvataiteessa, muotoilussa, arkkitehtuurissa ja elokuvassa. Glass kuitenkin vierastaa tätä usein väärin käsitettyä termiä. Hän puhuu mieluummin itsestään ”repetitiivisten struktuurien säveltäjänä”. Glassin musiikissa pienet, toistuvat melodiafragmentit ja ostinatot muodostavat rauhallista, tasaisesti sykkivää kudosta ja kietovat kuulijansa miellyttävästi soivaan, dissonansseja karttelevaan musiikilliseen mattoon. 

Heroes ei ollut alun perin tarkoitettu sinfoniaksi. Jo sävellysvaiheessa Glass oli suunnitellut tätä musiikkia käytettäväksi koreografi Twyla Tarpin tanssiteoksessa. Sinfonia on saanut inspiraationsa David Bowien albumista ”Heroes” vuodelta 1977. Bowien tuotannossa se edustaa kokeilevaa vaihetta, ja se luetaan kuuluvaksi ns. Berliini-trilogiaan yhdessä LP-levyjen ”Low” (1977) ja ”Lodger” (1979) kanssa. Kaikilla kolmella levyllä Bowien kanssasäveltäjänä toimi Brian Eno. Glassin ensimmäinen sinfonia Low pohjautuu Bowien samannimiseen albumiin. Molempien sinfonioiden perusideana oli esitellä Bowien ja Enon maailmanmusiikista ja avantgardesta ammentanutta, perinteisen rockmusiikin käsitettä laajentanutta tuotantoa laajemmalle yleisölle.

Kuva: Masayoshi Sukita/RCA/Getty Images

Heroes-sinfoniassa Glass soinnuttaa uudelleen Bowien ja Enon kappaleita, ja siteeraamatta suoraan hän pilkkoo laajempia fraaseja motiiveiksi tai käyttää alkuperäismateriaalia vapaasti lähtökohtanaan. Avausosassa Heroes voi kuulla Bowien nimikappaleen toistokomppia Glassin hieman leveämpänä versiona. Sense of Doubt hyödyntää alkuteoksen laskevaa sävelkulkua, muu osa seitsemän minuutin kestosta on Glassin omaa materiaalia. Sons of a Silent Age lainaa rock-kappaleen hohdokasta melodiaa, mutta muilta osin esittelee aihelman kokonaan uudessa valossa. Sinfonian tenhoisassa finaalissa V2 Schneider Glass ottaa lähtökohdaksi alkuperäiskappaleen sointukierron, joskin glassmaisesti varioituna.  

Twyla Tharpin balettiseurue esitti Glassin Heroes –musiikkiin liitettyä koregrafiaa 28 kertaa kaudella 1996 ja vielä 58 kertaa seuraavalla kaudella. Ensimmäisen varsinaisen konserttiesityksen ajankohta on jäänyt hämärän peittoon. Glass, Bowie ja osa muuta työryhmää kokoontuivat 1996 Manhattanille seuraamaan harjoitusta, jossa valmisteltiin teoksen ensilevytystä. Julkinen kantaesitys jäi kuitenkin sillä kertaa tekemättä. 

Eng:

Philip Glass: Heroes Symphony

Helsinki Philharmonic Orchestra
André de Ridder, conductor

Helsinki Music Centre, Concert Hall
Thu 19.8.2021 at 18.30

Philip Glass: Symphony No. 4 “Heroes”

Heroes
Abdulmajid
Sense of Doubt
Sons of the Silent Age
Neuköln
V2 Schneider

The long, ongoing career of Philip Glass has taken in collaborations with numerous leading artists from various genres. Some of them, such as Leonard Cohen, David Bowie, Paul Simon and Linda Ronstadt, are big names in the world of pop. Glass’s over 25 operas, headed by Einstein on the Beach, constantly feature on the programme of opera houses the world over, and he has composed music for experimental theatre, films and the seven-piece Philip Glass Ensemble bearing his name. At the time of writing he had composed twelve symphonies.

An American composer of Lithuanian Jewish descent, Philip Glass was born in Baltimore in 1937. He studied at the University of Chicago and the Juilliard School and in Aspen with Darius Milhaud. Dissatisfied with much of what then passed for modern music, he moved to Europe, where he studied with the legendary Nadia Boulanger. Returning to New York in 1967, he began formulating a new musical concept based on his experiences.

The current musical technique in his early and student years was serialism, an extreme approach to composition that strictly prohibited all kinds of repetition; themes and recognisable, recurring motifs were scorned as over-simplification. This also put an end to musical continuity and a clear pulse. Tonality and triads were automatically taboo, as they had already been in the expressionistic music of the early 20th century.

Serial music took many directions from the beginning of the 1960s. The general tendency was, however, an attempt to simplify the performance and notation of music and to make it more readily accessible to the listener. The leading American composers of the time developed a style that was a downright negation of serialism. They wanted to write music that was as different from serialism as possible. The endless repetition of the same simple musical elements and motifs, a steady beat and static dynamics throughout a whole work or movement, and harmonies based on triads and even confined to one and the same key constituted a complete contrast to the complex serialism.

As is generally the case in music, the new approach was labelled a parallel phenomenon. Known as minimalism, it is also familiar in painting, design, architecture and film. Glass nevertheless avoids this often misconceived term, preferring to call himself “a composer of repetitive structures”. In his music, recurring little melodic fragments and ostinatos create a calm weave with a steady pulse that envelops the listener in a pleasing, dissonance-avoiding musical blanket.

Heroes was not originally intended as a symphony. Glass had been planning to use it as the score for a dance work by the choreographer Twyla Tharp. The symphony was inspired by the David Bowie album “Heroes” of 1977. This represents an experimental stage in Bowie’s output and is part of his “Berlin Trilogy”, along with the LPs “Low” (1977) and “Lodger” (1979). In all three, Bowie collaborated with the English musician Brian Eno. Glass’s first symphony, “Low”, is based on the Bowie album of that name. The underlying idea of both symphonies was to introduce to a wider audience the music of Bowie and Eno drawing on world music and avant-garde and stretching the traditional concept of rock.

In his Heroes symphony, Glass re-harmonises the Bowie and Eno numbers, and without employing direct quotations breaks broader phrases down into motifs or makes free use of the original material. The opening, title movement bears echoes of the repetitive comp of the original Bowie in a slightly broader Glass version. Sense of Doubt uses Bowie’s descending progression, but otherwise the seven minutes are Glass’s own material. Sons of a Silent Age borrows the captivating melody of the rock number but otherwise presents it in a totally new light. In the symphony’s compelling finale, V2 Schneider, Glass uses the harmonic loop of the original as his basis, but varies it in his own image.

The Twyla Tharp Dance Company performed the choreography to Glass’s music 28 times during the 1996 season and a further 58 times the following season. The date of the first concert performance is not known for certain. Glass, Bowie and some other members of the team met in Manhattan for the rehearsal for the premier recording, but Heroes did not get its first public hearing on that occasion.

Teksti: Pekka Miettinen
Käännös: Susan Sinisalo