Patricia Kopatchinskaja, Giovanni Antonini, Il Giardino Armonico

Musiikkitalo, Konserttisali
1.9.2022 klo 19

Patricia Kopatchinskaja, viulu / violin
Giovanni Antonini, kapellimestari ja nokkahuilu / conductor and recorder
Il Giardino Armonico

I-viulut / violins I
Stefano Barneschi*, Fabrizio Haim Cipriani, Liana Mosca 

II-viulut / violins II
Marco Bianchi*, Angelo Calvo, Ayako Watanabe

alttoviulut / violas
Renato Burchese*, Maria Cristina Vasi

sellot / cellos
Marcello Scandelli*

kontrabasso / doublebass / kontrabas
Giancarlo De Frenza

teorbi / theorbo
Miguel Rincon

cembalo / harpsichord
Cristiano Gaudio 

*= äänenjohtaja / principals

A. Vivaldi, Concerto in e minor op. III n. 4 RV 550 for four violins, strings and b.c. 
violins: Patricia Kopatchinskaja, Marco Bianchi, Stefano Barneschi, Liana Mosca

M. Stroppa: “Dilanio avvinto”
soloists: Giovanni Antonini, Patricia Kopatchinskaja, Angelo Calvo

Patricia Kopatchinskaja

Ohjelma / Programme

Antonio Vivaldi (1678–1741): Konsertto jousille ja basso continuolle g-molli RV 157
Allegro
Largo
Allegro

Luca Francesconi (*1956): “Spiccato il volo” sooloviululle 

Antonio Vivaldi: Konsertto viululle, jousille ja basso continuolle C-duuri RV 191
Allegro ma poco
Largo
Allegro ma poco

Simone Movio (*1978): Incanto XXIII nokkahuilulle ja viululle

Salvatore Sciarrino: Nr 2 teoksesta Sei Capricci sooloviululle

Antonio Vivaldi: “La Tempesta di Mare” Konsertto viululle, jousille ja basso continuolle Es-duuri RV 253
Presto
Largo
Presto

— VÄLIAIKA / INTERMISSION —

Marco Stroppa: “Dilanio avvinto” nokkahuilulle ja kahdelle viululle

Antonio Vivaldi: Konsertto neljälle viululle, jousille ja basso continuolle e-molli RV 550
Andante
Allegro assai
Adagio
Allegro

Aurelio Cattaneo (*1974): “Estroso” viululle, nokkahuilulle ja barokkijousille

Giovanni Sollima (*1962): “Moghul” viululle, nokkahuilulle ja barokkijousille

Antonio Vivaldi: “Il Grosso Mogul”, Konsertto viululle, jousille ja basso continuolle D-duuri RV 208
Allegro
Recitativo: Grave
Allegro

Vivaldi kohtaa italialaisen modernismin

Miten soitetaan Allegro più ch’è possibile – enemmän allegro kuin mahdollista? Siinä esitysohje ja asenne, jolla Vivaldi lähti etsimään tuoretta ilmaisua aikansa musiikkiin. Keinovaroina olivat äänialan laajentaminen äärikorkeuksiin saakka, valtavat intervallihypyt, tihennetty sointurytmi, toisaalta toistoon perustuvat staattiset osuudet sekä laajat dynaamiset vaihtelut sordinoiduista pianissimoista rajuihin jousiefekteihin saakka. Uutuudet testattiin Venetsiassa, tyttöjen Ospedale della Pietà –orpokodin orkesterissa. Tämä Vivaldin useamman vuosikymmenen ajan luotsaama huipputason kokoonpano oli aiheuttanut laajaa ällistystä kansanvälisissä musiikkipiireissä.

Artikulaation Vivaldi eriytti täysin uudella tavalla. Battute, kieliä lyöden, sai seurakseen merkinnän spiccato, pompahtelevalla jousella. Se merkittiin nuottiin lisäksi pistein, ja mikäli niiden oheen merkittiin vielä kaari, piti spiccato soittaa samaan suuntaan liikkuvalla jousella; tuloksena oli ns. lentävä staccato. Lentoonlähtö eli Spiccato il Volo on italialaisen Luca Francesconin pienehkö sävellys sooloviululle. Kappaleen otsikko on sanaleikki. Se tarkoittaa paitsi soittotekniikkaa, myös tapaa, jolla lintu liitelee ilmassa. Teos on sommiteltu kahden Vivaldin konserton väliseksi sillaksi. Mikrosiruja g-mollikonsertosta muunnellaan hienovaraisesti seuraavan, C-duurikonserton tunnelmiin sopiviksi. 

Simone Movion Incanto XXIII pyrkii tiivistämään barokin kaksoiskonserton muodon ja rakenteet mikroarkkitehtuuriksi. Salvatore Sciarrinon kapriisi nro 2 kokoelmasta Sei Capricci luotaa sooloviulun ilmaisumaailmoita trillien, tremoloiden ja huiluäänien avulla. 

Lempinimen ”Punainen pappi” ihailijoiltaan saanut Vivaldi oli aikalaiskuvausten mukaan demoninen ilmestys solistina soittaessaan. Vivaldin Venetsiassa 1715 tavannut aatelismies Johann Friedrich Armand von Uffenbach kuvaili punatukkaisen mestarin soittoa seuraavasti: ”Tällaista ei kukaan aiemmin ole soittanut, eikä varmasti pysty soittamaan jatkossakaan. Ihan hirvitti, kun Vivaldi kiipesi otelaudalla sellaisiin korkeuksiin, ettei jousellekaan enää ollut jäädä tilaa. Hän soitti kaikilla neljällä kielellä yhtäaikaa ja uskomattomalla nopeudella. Mutta on sanottava, että soiton taidokkuudesta ja värikkyydestä huolimatta sointi hieman kärsi ja laulavuutta puuttui.” 

Marco Stroppan Dilanio avvinto nokkahuilulle ja kahdelle viululle muistuttaa nyrkkeilymatsia linnun ja pörriäisen välillä. Otsikko on anagrammi nimestä Antonio Vivaldi, ja vapaa suomennos voisi kuulua ”sidottuna, revin kappaleiksi”. Villi ja kesytön luonto on Vivaldin La tempesta di maren tavoin Aureliano Cattaneon Estroson (hassu, eriskummallinen, oikutteleva) tapahtumapaikka. Kaksiosainen teos kuvaa rauhatonta merta, jonka aallot murtuvat massiivisiin rantakallioihin. Alun nopean ja lopun hitaan taitteen väliin sijoittuu energinen viulukadenssi. Tiivisrakenteinen kaksoiskonsertto kuvaa myös pelottavaa merimatkaa tuntemattomaan maahan. 

Vivaldin suurmoguli, Grosso Mogul tekee aikamatkan nykyisyyteen Giovanni Solliman Moghulissa. Palermolaiselle Sollimalle ei eläytyminen muinaisuuteen tuota vaikeuksia; Sisilia on vuosisatojen kuluessa kokenut monenlaisia vallassaolijoita ja kulttuureita. Moghul on sommiteltu barokin sicilianan muotoon, ja sen tarkoituksena on kuvata radallaan kiertävää maapalloa, jonka asukkaat ovat täynnä erilaisia unelmia ja toiveita. Aikamatkallaan moguli törmää säveltäjän mukaan myös nykyhetken keskeiseen tendenssiin, maahanmuuttovastaisuuteen. 

Teksti: Pekka Miettinen

Vivaldi meets Italian Modernism

How is one supposed to play Allegro più ch’é possibile – more Allegro than possible? Such is the instruction and approach with which Antonio Vivaldi set off to infuse the music of his day with fresh new expression. His tools were many: extending the register to the uppermost heights, enormous interval leaps, faster harmonic rhythms, then again static sections relying on repetition, and large dynamic changes from muted pianissimos to rugged string effects. He tested his tools in Venice, in the orchestra of the Ospedale della Pietà orphan home for girls. This top-rate orchestra piloted by him for several decades had caused widespread amazement in international music circles.

His attention to articulation was quite new. He coupled battute, ‘beating the strings’, with spiccato, playing with a bouncing bow, and further added a dot above the note; and if he also marked the phrase with a tie, the spiccato had to be played all on a single up-bow, and the result was a ‘flying staccato’.

Spiccato il volo is a fairly small piece by Luca Francesconi for solo violin. The title is a play on words, for it means not only a violin technique but also the way a bird hovers in the air. The Italian composer intended the piece as a bridge between two Vivaldi concertos. Microchips from the G-minor concerto are subtly varied to make them compatible with the mood of the C-major one that follows.

Incanto XXIII by Simone Movio seeks to condense the form and structures of a Baroque double concerto into a microarchitecture. (tästä välistä jäi toinen lause pois) Caprice No. 2 from the collection of Seven Caprices by Salvatore Sciarrino probes the expressive world of the solo violin in trills, tremolos and flageolet notes.

Nicknamed “The Red Priest” by his admirers, Vivaldi was, judging from contemporary reports, a demonic sight when he played. Johann Friedrich Armand von Uffenbach, a nobleman Vivaldi met in Venice in 1715, described a performance by the red-haired maestro as follows: “Such has never been played before nor ever will be. He reached a point on the fingerboard so close to the bridge that there was no room for the bow; and he did this on all four strings, at incredible speed. He shocked everyone with this. But it has to be said that despite the artful, colourful playing, the tone somewhat suffered and it lacked a singing quality.”

Dilanio avvinto for recorder and two violins by Marco Stroppa is evocative of a boxing match between a bird and a bumble bee. The title is an anagram on the name Antonio Vivaldi and might be freely translated as “enmeshed, shred to pieces”. Wild and untamed nature is, as in Vivaldi’s La tempesta di mare, the setting for Estroso (whimsical, fanciful, bizarre) by Aureliano Cattaneo. In two parts, Estroso depicts a restless sea, its waves breaking on massive rocky shores. In between the quick first and slow second parts is a vigorous violin cadenza. The tightly-packed double concerto also tells a story about a frightening voyage to an unknown land.

Vivaldi’s Grosso Mogul journeys in time to the present in Giovanni Sollima’s Moghul. Projecting his thoughts back to ancient times was not difficult for this man from Palermo; over the centuries, Sicily has seen many kinds of rulers and cultures. Moghul is cast in the mould of a Baroque siciliano, and its aim is to describe the earth in orbit, its inhabitants full of different dreams and hopes. On his journey in time the Moghul also, according to the composer, encounters what has become a major trend in the present day: anti-immigrant sentiment.

Text: Pekka Miettinen
Translation: Susan Sinisalo

Yhteistyössä / In Co-operation
Jane ja Aatos Erkon säätiö