Musiikin vuoripuro John Cale

Teksti: Hannu Björkbacka
Kuva: Madeline McManus

Ennen kuin vanhat suosikit kuolevat, he aiheuttavat meille pettymyksen. Useimpien ura päättyy kuin elämäkin, kitisten eikä paukahtaen. Vaan toisinkin voi käydä! Kauan eläköön Walesin suuri poika John Cale, joka seitsemäntoista vuoden odotuksen jälkeen saadaan toista kertaa Suomeen, Helsingin juhlaviikoille.

Uskokaa tai älkää, mutta se olin minä, joka ”järjestin” Calen edellisen keikan. Kesällä 2006 promoottori Esa Koivio tuli ystävälliseen tapaansa tervehtimään minua työpaikalleni. Intoilin tietysti Calen tulevasta Tavastian-konsertista. “Onko Cale Suomessa?”, kysyi Esa. Siltä istumalta, Kokkolan Osuuspankin lasten leikkipaikalta, hän soitti Calen kiertuemanagerille ja sopi toisen keikan Provinssirockiin.

The Velvet Undergroundin perustaja, sooloartisti, säveltäjä, laulaja sekä multi-instrumentalisti ja tähtituottaja John Davies Cale (s. 9.3.1942) julkaisi tammikuussa uusimman levynsä 80-vuotiaana. Ikätasoitusta ei sen vastaanotossa tarvittu. Majesteetillisesti lipuva, kupliva ja tunteenpalossa kytevä Mercy toi uran parhaat arvostelut. Levy soikin ihanteellisesti: käynnistyy hyvin ja paranee edetessään. Oli kyse avantgarde-popista tai hiphopin rytmimatosta, rimaa ei lasketa eikä kompromisseja tehdä.

Mercy on tunti ja yksitoista minuuttia hyvää musiikkia! Se on samalla pitkän ja vaiherikkaan uran summa ja synteesi, muttei missään nimessä sen kertaus. Kuten Bob Dylan tai Neil Young, Calekaan ei toista itseään levyillä tai konserteissa. Albumit ovat ajan hermolla ja keikoilla soivat vanhatkin laulut kuin uudestisyntyneitä. Mercyn vanavedessä John Cale saapuu Helsinkiin uusimman aaltonsa harjalla.

Ennen Mercya arvostetuimmat julkaisut olivat toinen soololevy Paris 1919 (1973) sekä studiossa livenä improvisoiden äänitetty Music for a New Society (1982). Edellisen pastoraalisäveliin ja kamaripoppiin maestro on palannut enää harvoin. Jälkimmäisen yhdistelmä luovaa kaaosta ja kirkasta melodisuutta sen sijaan on säilynyt musiikissa näihin päiviin.

Lähimpänä kansansuosiota John Cale oli levyttäessään ensimmäisen ja vaikutusvaltaisimmaksi osoittautuneen version Leonard Cohenin Hallelujahista. Se valittiin Shrek-filmiin, mutta sopimussyistä ei sen soundtrack-levylle. Tuhannet myöhemmät cover-versiot, karaokehoilailuista puhumattakaan, käyttävät tietämättään Calen sovitusta eikä suinkaan Cohenin alkuperäistä. Calen tulkinnassa on myös eniten säkeistöjä. Niitä laulun tekijä faksasi hänelle sivukaupalla ikuisesti vaiheessa pysyneestä lauluklassikostaan.

John Calen luovuuden taikinajuuri on peräisin Velvet Undergroundin ensilevyiltä. Vasemman rannan vaihtoehto-Beatles ei ollut Pale Blue Eyes tai Sweet Jane, vaan The Black Angel’s Death Song ja Sister Ray. Johnin raastava soundi oli yhtä ratkaiseva bändin brändille kuin Lou Reedin sanat ja sävelet.

Taiteellinen levottomuus, musiikillinen seikkailunhalu ja arvaamattomuus ovat tehneet Calesta korttipakan jokerin. Poppia, rockia, punkia, avantgardea, klassista, baletti- ja runosävellyksiä, filmimusiikkia, piano-, bändi- ja orkesterilevyjä. Yhteisalbumeita Terry Rileyn, Brian Enon, Bob Neuwirthin, Hector Zazoun ja Lou Reedin kanssa. Puhumattakaan sukulaissieluista, joiden ensimmäisiä levyjä Cale tuotti: The Stooges, Jonathan Richman ja Patti Smith sekä tärkeimpänä kaikista Nico.

Multitaskaajana Calea ei voi lokeroida eikä laittaa ruotuun. Hän on levyttänyt ainakin kymmenelle eri yhtiölle. Eikä kaikkea materiaalia ole edes julkaistu. Olen hankkinut piraattikasetteja Italiasta ja epävirallisia cd-levyjä ympäri maailmaa. Hienosta laulusarjasta Songs from The Shimmer on konserttitaltio vain VHS-kasetilla.

Helppoa taiteilijan elämä ei aina ollut. Kaivosmiehen ja alakoulun opettajan poika joutui musiikinopettajan ja papin hyväksikäyttämäksi. 1960- ja 70-luvuilla olisimme voineet menettää Calen kokaiinille ja 1980-luvulla viinalle. Onneksi syntyi tytär Eden vuonna 1985. Vihdoin muusikko noudatti omaa ohjettaan, jonka oli antanut Beach Boysin säveltäjänerolle laulussaan Mr. Wilson: ”Take your mixes, not your mixture!” Cale huomasi itsekin, että on parempi miksata levyjä kuin fiksata itseensä mikstuuraa. Hän valitsi rankimman tietämänsä liikuntalajin, squashin, ja harmitteli huumeille menetettyjä vuosia, jotka olisi voinut käyttää luovaan työhön.

Klassisen koulutuksen saanut pianisti ja alttoviulunsoittaja vaihtoi avantgardeen ja rockiin. Cale soittaa myös kitaraa, bassoa, urkuja, celestaa, cembaloa, saksofonia… Ehkä tärkein instrumentti on sittenkin lauluääni, komea ja syvä baritoni. Sen ilmaisussa kuuluu yhtälailla Walesin saarnaajien tulikivi kuin kansallisrunoilija Dylan Thomasin intohimo.

Calella ja Lou Reedillä oli elämänpituinen viha-rakkaussuhde. He olivat ystäviä ja nemesiksiä. Silti Reed kutsui Calea parhaaksi yhteistyökumppanikseen. Vuoden 1998 BBC-dokumentissa hän sanoi kollegastaan, että musiikki pulppuaa Johnista kuin vuoripuro. Uusi levy Mercy ja Helsinkiin ulottuva konserttikiertue todistavat, ettei tuotteliaan John Calen lähde osoita ehtymisen merkkejä.

Hannu Björkbacka on Keskipohjanmaahan yli 30 vuotta elokuvasta kirjoittanut arvostelija ja musiikin harrastaja Kokkolasta. Hannu on seurannut John Calen uraa 50 vuotta levystä Fear alkaen.

John Cale and Band Huvilassa maanantaina 28.8. klo 19.
Lue lisää ja osta liput konserttiin »