Nekrotzar tulee, oletko valmis

György Ligeti otti kaiken irti monityylisestä työkalupakistaan säveltäessään Le Grand Macabreen hillittömän maailmanlopunvision. Valtaisalta esityskoneistoltaan taiturillista heittäytymistä vaativa suurteos saa Helsingin juhlaviikoilla viimein Suomen ensiesityksensä.

Cembalon kilkutus säestää hämähäkin jalkoja, kun sadomasokistisessa suhteessa oleva aviopari organisoi kotitöitään. Salaisen poliisin päällikkö on koodikielellä kommunikoiva koloratuurisopraano, ihanasti duetoiva pari vetäytyy hautaan rakastelemaan, ja välisoittoja tarjoavat autontorvet ja ovikellot. Alati uudistunut säveltäjä György Ligeti (1923–2006) latasi suurteokseensa Le Grand Macabre räävittömän runsaudensarven groteskia liioittelua. Kieli poskella hurjastelevan pinnan alla on taiturillisesti hallittu musiikillinen kaarros kohti hykerryttävän antiklimaattista loppua. 

Orkesteri, jota täydentävät myös esimerkiksi sorsapillit ja huuliharput, on teoksen pääpelureita, ja Le Grand Macabrea onkin tyypillistä esittää konserttisalin lavalla puolinäyttämöllisesti. Näin myös nyt, kun 1900-luvun musiikkiteatterin kulttiklassikko saapuu viimein Suomeen.

1960–70-lukujen vaihteessa ydinajalle ominainen maailmanlopunpelko oli jo alkanut kyllästyttää ihmisiä. Kuolemaa karnevalisoiva Le Grand Macabre oli jättimenestys kantaesityksessään Tukholmassa 1978, ja pian sitä esitettiin ympäri Eurooppaa, usein esitysmaan omalla kielellä. Viime aikoina esityskieleksi on kansainvälisesti vakiintunut englanti, ja englanniksi lauletaan myös nyt.

Maailmanloppua on mahdoton kuvitella, ja siksi sitä on kuviteltu lukemattomin tavoin. Runoilija T.S. Eliotin kuuluisan säkeen mukaan maailma ei lopu ”pamahtaen vaan vingahtaen.” Säälittävä arkisuus ja leikkisä moniselitteisyys säestävät Le Grand Macabren suurtuhoa, jota pateettinen, Bela Lugosia muistuttava viikatemies Nekrotzar on tullut julistamaan. 

Le Grand Macabren konsepti juontuu belgialaiselta kirjailijalta Michel de Ghelderodelta (1898–1962), jonka absurdit näyttämöteokset sijoittuivat ”Brueghelinmaaksi” nimettyyn fantasiatodellisuuteen. Se ammentaa 1500-luvulla eläneen Pieter Brueghel vanhemman satiirisen huumorin, pitkäraajaisten luurankojen ja eritteiden täyttämistä maalauksista. Fantasiamainen 1500-luku häälyy Le Grand Macabressa, jossa hoviastronomi tähyilee tuhoa enteilevää komeettaa, kuolemantanssi kaappaa ihmiset mukaansa ja karnevaalin henki kääntää kaiken päälaelleen.

Samaan aikaan satirisoidaan myös totalitarismia. Brueghelinmaan lapsekasta hallitsijaa manipuloivat perustuslaille räkäisesti nauravat ministerit. Renessanssiajan kuolemankuvien lisäksi viittilöidään 60-luvun populaarikulttuuriin. Ligeti on rinnastanut Le Grand Macabren kollaasimaisen, räjähtävän tyylin sarjakuvaestetiikalla leikittelevään poptaiteeseen. Andy Warholin ja Roy Lichtensteinin tavoin Ligeti yhdisti keveyttä ja banaaliutta uuttaluovaan avantgardistisuuteen. Le Grand Macabressa hän hyödyntää uransa eri vaiheissa kehittelemiään tyylikeinoja klusterikentistä poikkeuksellisiin soittotapoihin.

Ligeti oli määritelmiä kaihtanut oman tien kulkija, postmoderni taiteilija, joka kerta toisensa jälkeen löysi uuden lähestymistavan klassisen musiikin lajeihin, oli kyseessä sitten jousikvartetto, konsertto tai sielunmessu. Harvalla 1900-luvun säveltäjällä on ollut niin mullistava ja laaja-alainen vaikutus. 

Le Grand Macabressa Ligeti näyttää keskisormea aikansa uutta musiikkia hallinneen modernismin ryppyotsaiselle oikeaoppisuudelle. Hän parodioi oopperan vuosisataista traditiota törmäyttämällä ylevän valituslaulun seksuaaliseen himokkuuteen tai yhdistämällä uljaasti kaartuvan sointukierron ryyppäjäisiin. Musiikin mosaiikkimaisessa kudoksessa on elementtejä keskiaikaisista mysteerinnäytelmistä, oopperamusiikin kaanonista ja kansanomaisista tyyleistä. 

Teoksen päättyessä on epäselvää, oliko kaikki vain viininhuuruista houretta vai loppuiko maailma todella – ja jos loppui, muistuttaako kuolemanjälkeinen elämä itse asiassa krapulaa? Vaikka kyseessä on absurdi revittely, Ligeti houkuttelee aidosti pohtimaan käsityksiämme elämästä ja kuolemasta. Onko maailmanloppu jotakin, joka on ikuisesti tuloillaan, tai jotakin niin proosallista, ettei sitä tule huomanneeksi? Le Grand Macabren hahmoille elämän ja kuoleman raja on joka tapauksessa häilyvä heidän keskittyessään nyt-hetken iloihin.

Teksti: Auli Särkiö-Pitkänen
Kuva: EGS

Juhlaviikoilla koetaan Le Grand Macabresta puolinäyttämöllinen, huippuammattilaisten visualisoima kantaesitys, jota tähdittää kansainvälinen tähtilaulajien solistikunta. Radion sinfoniaorkesteria johtaa Nicholas Collon. Lue lisää ja osta liput »