Helsingin juhlaviikot on kaikkien kaupunkilaisten juhla.
Jokaisella meistä on kaupunkiin liittyvä muisto, joka on juhlan arvoinen.

Helsingin juhlaviikot, Helsingin Sanomat ja EGS kutsuivat kaupunkilaiset jakamaan muistojaan, jotka ansaitsevat tulla nostetuiksi esiin ja lopulta salkoon.

”1980-luvun alkuvuosina Helsingissä oli valtavasti puluja. Puluja pidettiin tautien levittäjinä ja niihin suhtauduttiin varauksella. Pulut kuitenkin kuuluivat Helsingin ominaislaatuun samalla tavalla kuin sodissa traumatisoituneet pultsarit, jotka tosin metsästettiin ja siivottiin katukuvasta Helsingin Etyk-kokouksen ajaksi.

Olimme ehkä kolmannella luokalla, kun opettajamme luki meille uutisen, jossa kerrottiin, että Helsingin kaupunki maksaa puluista tapporahaa. Päästä saisi viisi markkaa. Uutinen kuulosti kauhistuttavalta mutta kiihotti samalla mielikuvitusta. Katkaistaisiinko pulun pää saksilla tai veitsellä, ja kuljetettaisiinko päät sitten kaupungintalolle laskettaviksi?

Me tiesimme, että Kauppatorilla puluja oli ainakin tuhat. Yhdestä pulun päästä luvattu vitonen vastasi kokonaista viikkorahaa. Ruutupaperille tehty laskutoimitus osoitti, että voisimme tienata pulun päillä omaisuuden. Huumaannuimme.

Kukaan meistä etelähelsinkiläisistä lapsista ei tietysti koskaan ollut tappanut pulua tai mitään muutakaan eläintä, mutta rahan ja karkinhimon sokaisemina keräsimme ritsamme kasaan ja lähdimme kohti Kauppatoria. Torilla puluja ei tarvinnut etsiä: ne käyskentelivät ympärillämme muina stadilaisina.

Kauhu hiipi sisäämme, kun katsoimme ympärillämme luottavaisina parveilevia lintuja. Kilttejä, hassuja puluja. Olimme kasvaneet yhdessä näillä huudeilla. Katselimme toisiamme hämmentyneinä. Lopulta joku kaivoi ritsansa esiin ja ampui pienen rautalankapaukun tahallaan ohi. Kaverini, joka oli liian kiltti edes omistamaan ritsaa, potkaisi kevyesti pulun suuntaan. Se lehahti hieman kauemmas ja katseli meitä päätään puistellen.

– Ne on liian nopeita, joku sanoi. Laitoimme ritsat taskuumme, ja olimme valtavan helpottuneita.

Kaupungin yrityksistä huolimatta stadilaisuus kasvatti meidät siihen, että tänne mahtuvat kaikki: pulut ja pultsarit. Eläköön siis stadilaiset pulut, ansaitsette liputuksen!”

”Helmikuun lopun varhaisena pakkasaamuna meri hengittää.

Pitkän pyöräilyn jälkeen astun lauttaan ja tunnen sormien hitaasti lämpenevän, kuin veri palaisi niihin takaisin. Hengitys tasaantuu. Kaupunki jää taakse, ja edessä on vain harmaa meri, joka höyryää kuin eläin, joka herää talviunesta.

Aurinko ei vielä lämmitä, mutta lupaa sen. Valo murtaa pimeän, ja keinovalot sammuvat yksi kerrallaan. Jään pinnassa valo hajoaa säröiksi, jotka välkkyvät lautan liikkeen mukana. Aurinko ei näy vielä kaupungin ylle, mutta sen matala kajo taittuu jäälautoihin ja värjää ne himmeän kullankeltaisiksi. Kevätauringon ensisäteet kertovat, että valo voittaa pimeyden.

Lautta liikkuu eteenpäin, välillä äänettömästi, välillä jäitä rikkoen. Jyrinä tuntuu kehossa asti. Silloin ymmärtää, kuinka pieni itse on ja kuinka suuri tämä maisema on. Parasta on hiljaisuus: ei tuulta, ei ääniä, vain jää ja vesi. Parasta on olla liikkeellä ennen muita – silloin kaupunki ei vielä muista olla kiireinen. Silloin saan tämän hetken itselleni.

Talvella toivon tuulta, vaikka se hidastaa pyöräilyä. Se tekee merestä elävän. Sisäsaaristossa voimaa ei tarvitse pelätä, sen voi vain kokea. Lautalla voin kokea meren kauneuden ja voiman, enkä vain kärsi ainaisesta tuulesta ja kosteudesta.

Olen kulkenut tätä matkaa vuosia, mutta juuri näinä aamuina se tuntuu uudelta. Ei työmatkalta, vaan rituaalilta – aamun siirtymältä ruuhkasta rauhaan, keskustan kumusta meren hiljaisuuteen. Antaudun matkalle ja annan ajatusten hiljentyä. Vartti riittää: se kuljettaa saareen ja samalla irrottaa arjen otteesta. Meri tekee tehtävänsä – rauhoittaa, selkeyttää. Myöhemmin turistien ihmetys ja kamerat muistuttavat, ettei tämä ole itsestäänselvyys. He keskittyvät kuvaamaan, minä keskityn hengittämään.

Tämä hetki on Helsingin kätketty helmi – avoin kaikille, mutta koettavissa vain niille, jotka löytävät sen autiuden. Se on paradoksi: jos kaikki tulisivat tänne, hetki katoaisi. Siksi se on minun. Ei siirtymä, vaan elämys. Aamu, jolloin meri hengittää ja Helsinki pysähtyy. Hetki, joka kuuluu vain minulle – ja juuri siksi se jää.”

”Kyläsaaren jätteenpolttolaitoksen piippu räjäytettiin 31.1.1988. Kellonaika oli ilmoitettu ja koko perheeni meni Orioninkadun asuntomme parvekkeelle katsomaan räjähtämistä. Se oli niitä harvoja hetkiä, kun koko perhe oli yhtä aikaa vieretysten koossa. Ja kyllä me tuon piipun hajoamisen näimme.”

”I am iranilainen and my best memory was when i met my some guy in helsinki and we got married togather now we have 2 babies and always is so good memory for us. I love Finland and Helsinki because give me nice family” ❤️

”Harakan saari, meri, valo ja ihmiset. Muistoissani on Harakan ainutlaatuinen taiteilijayhteisö ja erityisesti sieltä tänä vuonna lähtevät taiteilijat. Muistan monet antoisat kahvihetkemme, mukavat rantaretkemme ja yhteistyömme taidenäyttelyiden ja -tapahtumien järjestämiseksi.”

”Olen syntynyt marraskuussa 1948 eli olen ns baby boomer eli osa suurta ikäluokkaa. Asuin 13 ensimmäistä elinvuotta kerrostalon viidennessä kerroksessa, osoitteessa Bulevardi 7 .

Bullanin ruotsinkielisten tyttökoulu oli vastapäätä kadun toisella puolella ja naapuritalossa oli Ekbergin konditoria.

Bulevardilla lehmusten katveessa jyristeli nelosen spåra kohti Hietalahtea.

Keskustaan päin Annankadun ylitettyä pääsi Vanhankirkon puistoon jota nykyään jotkut kutsuvat Ruttopuistoksi. Puisto on itse asiassa vanha hautausmaa, johon viimeiset vainajat haudattiin 1900 luvun alkupuolella.

Vietin merkittävän osan lapsuuttani 1950-luvulla tuossa puistossa.

Tuolloin Helsingin keskustassa asui paljon lapsiperheitä ja kaikkialla oli paljon lapsia.

Puistotädit ja leikkipuistot olivat tärkeitä tukijoita lasten kasvatuksessa.

Ensin olimme aamupäivät noin kaksivuotiaasta kuusivuotiaaksi puistotätien hoivissa. Puistotädeille oli varattu Vanhan kirkon viereltä, eteläpuolelta aidattu nurkkaus, jossa oli nurmikkoa ja hiekkakenttää ja joitain penkkejä.

Äiti toi minut sinne aamulla aamiaisen jälkeen ja haki puolenpäivän maissa lounaalle.

Puistotädit johtivat ja valvoivat erilaisia leikkejä ja me lapset viihdyimme.

Äidit eivät jääneet leikkipuistoon.

Muistan erityisesti yhden puisto tädeistä, joka oli ilmeisesti pomona. Muistan kuinka hän oli aina lempeä ja iloinen. Hänellä oli ruskeat silmät ja tukka huivin alla nutturalla.

Pojat on poikia… minä ja kaverini Yrjö olimme suuria seikkailijoita (luultavasti 3-4 vuotiaita) ja harrastimme ”kirjeenvaihtoa kuolleiden” kanssa.

Puiston oikeassa yläkulmassa on Sederholmin vanha hautakappeli ja sen vieressä on Iso graniittinen hautamuistomerkki joka kuuluu kenraalimajuri ja senaattori H.C. Reuterskjödille. Tämän paaden alareunassa oli rakonen, johon kävimme viemässä kirjeitä kuolleille.

Toinen merkittävä seikkailu tapahtui ilmeisesti samoina aikoina. Minä ja Yrjö karkasimme puistotädeiltä.

Olin saanut joululahjaksi kolmipyörän, jossa oli pieni peltinen lava takapyörien päällä Etupyörissä oli polkimet.

Me hiippailimme huomaamatta Bulevardille ja poljimme kohti Erottajaa ja siitä jatkoimme Espan sivuitsi Kauppatorille laivoja katsomaan. Saavuimme Kolera-altaan reunalle ja Ykä olisi halunnut vuorostaan polkea pyörää. Minä en antanut pyörää ja Yrjö suuttui ja tempaisi pyörän Kolera-altaaseen. Meikäläinen ilmeisesti pillahti itkuun ja ympärille tuli väkeä . Altaassa oli hinaaja ja hinaajan kansimies sai puoshaalla otteen pyörästä ja nosti sen pinnalle, mutta ilman toista takarengasta. Takarengas on ilmeiseti yhä altaassa, sillä huolimatta haravoinnista sitä ei löydetty.

No, väkijoukko ympärillämme aiheutti tietysti sen, että Kauppatorin poliisi tuli paikalle ja joku oli hälyttänyt paikalle myös “Mustan Maijan” ja me pojat pääsimme sinne takapenkille. Poliisit kuulustelivat meitä – eikä kumpikaan meista muistanut sukunimeämme eikä osoitettamme missä asumme.

Järkevät poliisit päättelivät, että kovin kaukaa emme ole tulleet ja saimme istua Maijan takapenkillä ja poliisit ajoivat pitkin Esplanadia ja Vanhan Kirkon kohdalla minä hihkaisin, että tässtä osaamme kotiin. oliisist eivä päästäneet meitä niin vähällä vann ajelivat eteenpäin ja Bulevardi 7 kohdalla sanoin, että tässä on kotitalo.

Poliisin seurassa menimme hissillä viidenteen kerrokseen. Poliiisille ilmoitimme , että he voivat lähteä, että tästä pärjäämme yksin. Poliisi saattoi kuitenkin henkilökohtaisesti meidät sisälle asti ja kertoivat seikkailustamme huolestuneille vanhemmille.

Loppu hyvin kaikki hyvin.. nuhteita tuli ja ehdoton kielto uusille seikkailuille.

Huolestuneet puistotädit vannoittivat meitä muistamaan, että ilman lupaa puistotätien alueelta emme saa poistua ja me lupasimme totella.

Myöhemmin kun olimme kansakoulussa, niin puistot olivat koulun jälkeen leikkipaikkoina tärkeitä

Myöhemmin muina aikoina puistossa tapasimme kavereita eri leikkien merkeissä.j

Syksyisin iloitsimme hyppimällä vaahteranlehtikasoissa ja talvella hiihtelimme puistossa. Kesällä suuri osa lapsista vietti kesälomia “maaseudulla” eli puiston lapsiluku väheni.

Lähiöiden rakentaminen muutti keskustan lapsimäärää merkittävästi 1960 luvun aikana. Puistotätejä kyllä tarvittiin edelleen.

Meidän perhe muutti Espooseen 1963 ja uudet kaverit ja uudet ympäristöt olivat tosiasia.

Mutta, mutta, aina kun vain kävelen keskustassa, yritän suunnitella reittini niin, että voin koukata “Ruttopuiston” kautta ja aina tuolloin palaa mieleeni ystävälliset ja kiltit Puistotädit.”